Samanaikaisesti ulkomaiseen omistukseen liittyy paljon arvolatautunutta keskustelua ja epäilyksiä parhaiden kotimaisten kasvutarinoiden viemisestä ulkomaiseen omistukseen vastoin kansallista intressiä.
Riippumatta näkökulmasta ulkomaisesta omistuksesta Suomen teknologiayhtiöissä on tullut arkipäivää. Vuonna 2017 suurin osa Suomeen sijoitetuista Venture Capital -euroista tuli kansainvälisiltä sijoittajilta. Tesin VC-sijoitusportfolion 24 yhtiöstä vain kahdessa ei ole mukana kansainvälisiä sijoittajia.
Olemme jo siirtyneet haavekuvasta business as usual -moodiin ja kertyneiden kokemusten myötä on ajankohtaista tarkastella tuloksia. Onko kansainvälisen sijoittajan mukana olo elinehto menestykselle tai onko aihetta epäilyksille ulkomaisen omistuksen haitallisuudesta?
Toimiva kotimainen sijoitusmarkkina edellyttää riittävää diversiteettiä sijoittajakunnassa. Vielä kymmenen vuotta sitten oligopolistinen oli oikea termi kuvaamaan Suomen pääomasijoitusmarkkinaa. Nyt liikkeellä on keskenään hyvin erilaisia sijoittajia, joiden kotipaikka, taustat ja sijoitusstrategiat vaihtelevat suuresti.
Etenkin myöhemmän vaiheen sijoituskierroksissa on mahdotonta ajatella, että Suomi pystyisi täysin omavaraisuuteen pääoman tarjonnan osalta. Edes Euroopan isoimmat markkinat eivät sitä ole, vaan maiden välinen ns. cross-border sijoitustoiminta on normi. Onneksi myös Suomessa toimiala on kehittynyt, eivätkä parhaat VC-sijoitusyhtiöt kalpene kansainvälisessä vertailussa osaamisen ja track recordin suhteen.
Yksittäisen yhtiön näkökulmasta hyvän sijoittajan vaatimuslista on tunnetusti pitkä ja maantieteellinen dimensio vain yksi osa kokonaisuutta. Monissa tapauksissa sijoittajan kulttuuritaustalla ja sijainnilla on konkreettista merkitystä. Olen omissa kohdeyrityksissäni havainnut, että erityisesti USA:n markkinoilla laajentuvien teknologiayhtiöiden kohdalla amerikkalaistaustaisten hallitusten jäsenten ja sijoittajien rooli kulttuurierojen pehmentäjänä voi olla merkittävä.
Onnistuminen avainhenkilöiden rekrytoinnissa on usein tärkein yksittäinen menestystekijä, ja parhaat kandidaatit katsovat tarkkaan onko sijoittajakunnassa tai hallituksessa mukana tuttuja ja hyväksi koettuja ihmisiä. Kiinan markkinoilla puolestaan paikallisilla sijoittajilla on kyky avata jakelukanavia esimerkiksi terveydenhuoltosektorilla.
Entä negatiiviset kokemukset? On toki tapauksia, joissa odotukset kansainvälisen sijoittajan tuomasta lisäarvosta eivät ole realisoituneet, vaan he ovat jääneet passiivisiksi taustalla toimijoiksi – aiheuttamatta kuitenkaan suurta vahinkoa. Yrityksen kannalta hankalimpia ovat sijoittajat, joiden toiminta on vaikeasti ennakoitavaa ja poukkoilevaa esimerkiksi jatkosijoituskierrosten kohdalla.
Sijoittajalla ei luonnollisesti ole velvollisuutta osallistua jatkorahoitukseen, vaan päätökset tehdään tapauskohtaisesti ja sijoittajalogiikka edellä. Siitä huolimatta hyvän sijoittajan tulee kyetä johdonmukaisesti ja realistisesti viestimään yhtiön sekä hallituksen suuntaan jatkorahoituksen edellytyksistä. Kaikki eivät näin tee ja katoamistemppujakin on nähty. Maantieteellinen etäisyys korreloi negatiivisesti koetun maineriskin kanssa erityisesti, jos kyseessä on ensimmäistä ja ehkä ainoaa sijoitusta Suomeen tekevä sijoittaja.
Jos itse hakisin yrittäjänä pääomasijoitusta, ottaisin tilanteesta kaiken irti ja vaatisin sijoittajalta näyttöjä konkreettisesta lisäarvosta. Samalla pitäisin myös huolen siitä, että sijoittajaryhmä on kokonaisuutena tasapainoinen ja kestävä etenkin vaikeita tilanteita silmällä pitäen. Onneksi hyvillä yrityksillä Suomessa ei ole koskaan aiemmin ollut niin paljon mahdollisuuksia valita sopivia sijoittajia kuin nyt!